Tänään päätin käydä läpi muutaman myytin, joihin törmäsin äiteydeni alkutaipaleella. Osa tuli itseltäni, joita odotin itseni olevan, osa tuli muilta pienten lasten äideiltä ja osa tuli naisilta, jotka rehellisesti miettivät omaa lapsettomuttaan.

Hulluinta oli, Kun minulle piti pyytämättäni "selittää", miksi lapsia ei ollut tullut vielä tähän mennessä ja se oli jollakin tasolla outoa, sillä eihän minun lisääntymiseni mielestäni tarkoita, että kaikkien muidenkin olisi nyt saatava lapsi, varsinkin jos ei niistä tykkää. Tuntui kuin oman lapseni maailmaantulo olisi jotenkin herättänyt myös muita mkiettimään, pitäisikö lapsi hankkia vai ei.
Kuitenkin, myytteihin.

23. Vanhemmaksi kasvaminen alkaa syntymästä. Ei enää voi lapsen saatua ruveta miettimään, että miten pitäisi sen kanssa toimia.
Tämän ajatuksen mukaan meillä olisi siis sisäänrakennettuna vanhemmuuden kaava tai ainakin oppisimme sen ympäristöstämme käsin lapsuudesta alkaen. Olen jo käsitellyt aikaisemminkin tätä pelottavaa käsitystä siitä, että vanhemmuus olisikin sisäsyntyinen juttu, joka joko on tai ei ole.

Mielestäni juuri lapsen saatuaan sitä alkaakin miettimään, että mitäs nyt tehtäisiin? Vauva luottaa sokeasti siihen, että sinä tiedät vastaukset kaikkiin sen ongelmiin ja itse olet taas sormi suussa pähkäilemässä, että miksi se tekee niin kuin tekee.
Yrittämisen ja erehtymisen kautta oppii. Myös kirjallisuus, vertaistarinat samassa tilanteessa olevilta äideiltä, kuullut neuvot ja niksit auttavat. Itselläni auttoi Tassuhoito-ohjeet, joilla sain kivuttomasti vauvani oppimaan nukkumaan pinnasängyssä yksin ja yön yli. Itse en olisi koskaan keksinyt tehdä sellaista, mitä ohjeissa neuvottiin.  

24. Pikkuvauvan äidin kuuluu olla onnellinen
Jos et toitota onnellisuuttasi ja iloasi uudesta vauvasta, sinussa tai vauvassa on jotain vikaa. Voisiko joku kertoa, kuinka jaksat hehkua onnea ja iloa 24/7, jos aikasyklisi on kolmesta tunnista alle tunnin välein syöttäminen, vaipan vaihtaminen ja vauvan sylissäpito itkun laannutttamiseksi. Yritä nyt edes pysyä hereillä kuukauden tätä tehtyäsi. Kyllä arkeen kuuluu ihan kaikki tunteet eikä vauvan tulo perheeseen maagisesti niitä muita tunteita kadota. Kyllä pikkuvauvan äiti saa olla rehellinen omista tunteistaan ja pitääkin olla, jos ei kerro miltä oikeasti tuntuu, ei kukaan myös tiedä helpottaa suurta vastuuta, joka äidin harteita painaa vauvaa hoitaessa.

25. Lepää aina kun voit
Tämän pitäisi olla muodossa "NUKU aina kun voit". Ensimmäinen puoli vuotta on raskasta aikaa vauvan rytmin takia ja ensimmäiset kuukaudet pahimmat. On mielestäni eri asia levätä kuin nukkua, sillä alle puolivuotiaan vauvan kanssa tulee helposti univelkaa, edellä mainitun kiivaan rytmin takia. On totta, että se helpottaa hiukan puolen vuoden jälkeen, mutta silti vauva heräilee öisin syömään ja päivällä kahdet-kolmet päiväunet ovat sangen lyhyitä.

Itse meinasin palaa loppuun tämän neuvon myötä. En siis todellakaan tajunnut nukkua, vaan lepäilin aina, kun mahdollista. Lopulta alkoi jo hermotkin mennä, kun en tuntunut jaksavan pysyä hereillä ja silloin se välähti, jos nukun aina kun vauvakin, jaksan paremmin. Ehkä tämä opetti myös minulle, ettei pitäisi sokeasti luottaa hyvältäkin kuulostaviin ohjeisiin, vaan käyttää sitä kuuluisaa maalaisjärkeä tässäkin asiassa.

[edit 2011: kun toinen lapsi saapuu perheeseen, nukkuminen ei aina ole mahdollista. Koeta silti nukkua aina kun se on mahdollista ja lepää muut ajat. Ensimmäinen lapsi on jo opettanut sinulle lapsiperheen rytmin mutta sitä helposti uupuu kuitenkin]

26. äiti on lempeä ja hyvä ja rakastaa lapsiaan. Oikeat äidit eivät väsy ja hoitavat lastaan pyyteettä.
Voisiko tämän enempää syyllistää lapsen/lapsia saaneita naisia? Kenen lapsia tuntemattoman idealistin ajatus tämäkin on alun alkujaan ollut?

Mielestäni on absurdia, että naiselta vaaditaan pyhimyksen luonteenpiirteitä ihan vakavalla naamalla ja ihmetellen, jos joku ei siihen sopeudu. On kuin me itsekin vaatisimme itseltämme täydellisyyttä lastemme hoidossa unohtaen, että tavallista elämäähän tässä vietetään ja rehellinen kuva arjesta kasvattaa lasta paremmin kohtaamaan ulkomaailman, kuin martyyrina toimineen äidin illuusio kodista, jossa lapsen tarpeet ovat aina menneet vanhempien tarpeiden ohitse.

Mielestäni totuus on, ettei sitä aina jaksa olla lapsilleen lempeä ja osaa olla hyvä. Joskus sitä myös tekisi tiputtaa riivattu lapsi parvekkeelta alas, ja sekin on normaalia, kunhan sitä nyt ei oikeasti toteuta tai ajattele sellaista koko ajan. Ja kyllä äidit väsyvät siinä missä muutkin ihmiset, ei äitiys ole supersankaruutta, jossa yht'äkkkiä huomaat saaneesi supervoimia, vaan yhä sitä painitaan samojen ongelmien kanssa kuin ennenkin ja laiska ihminen on yhä laiska ja ekologinen yhä ekologinen ja niin edelleen.

Lapsen pyyteetön hoitaminen on myös myytti, vaikka josta kusta voikin tuntua, että nyt tässä epäitsekkäästi vaalin ja hoivaan pienen elämän alkua. Myöskin ajatus vapaatahtoisuudesta ajatella/tehdä lapsen hyväksi asioita, on helposti ymmärrettävissä väärin. Pieni vauva ja lapsi on avuton, eikä se tule toimeen ilman vanhempiaan. Kun hoidamme ja huolehdimme pikkuisesta, saamme osaksemme rakkautta ja kiintymystä, jonka toivomme säilyvän myös siten, kun olemme itse vanhoja ja lapsemme aikuisia.
Ehkä sitä ei ajatella tietoisesti, mutta lapset ovat käyntikorttimme tähän maailmaan. Kun olemme itse avuttomia, he huolehtivat mitä meille tehdään ja jos me hylkäämme heidät emotionaalisesti/fyysisesti pieninä, mitä todennäköisemmin he tekevät saman meille vanhempana. Ja sitten, kun meitä ei enää ole, lapsemme jatkavat sukuamme, toivottavasti kertovat meistä lapsilleen ja siten saavutamme kuolemattomuuden, joka siis onnistuu vain sillä, että hankimme lapsia ja hoivaamme heitä hyvin. Pyyteetöntä, tuskimpa.

27. jokainen nainen on aina lähtökohtaisesti "äiti", vaikka lapsia ei olisikaan.
Onko jokainen mies myös lähtökohtaisesti "isä", vaikkei lapsia olisikaan? Eikö voitaisi puhua kuitenkin vain ihmisistä, jotka valitsevat vanhemmuuden, ja sitä kautta kasvavat omien lapsiensa isiksi ja äideiksi?

Henkilökohtaisesti en voi sietää useimpienkaan muiden lapsia, mutta omiani rakastan. Eikä minusta välttämättä olisi tullut äitiä ollenkaan, elleivät olosuhteet olisi olleet myönteisiä siihen. Äidillinen en ole, eikä minusta saa perinteisen äidin kuvaa, tuskin kukaan tietäisi, että minulla on lapsia, ellen kertoisi sitä. Enkä tosiaankaan ole äikuisille "äiti" vaan ainoastaan omalle lapsilleni, muut pärjätköön miten kykenevät keskenään.

28. nainen löytää alkuperäisen itsensä biologiaan perustuvan sukupuoliroolinsa avulla. Äiti on äidin roolissa koko ajan.
Jaa-a, ja kukakohan tämä alkuperäinen minä olen? Eiköhän se kumminkin ole se sama ihminen, joka olen aina ollut ja tulen aina olemaankin. Tässä taas mystifisoidaan äityys ja kuvitellaan, että lapsen saaminen muuttaisi ihmistä niin paljon, että ihminen muuttuisi toisenlaiseksi kuin aiemmin.

Ei vanhemmuus tee ihmisestä sen parempaa kuin ennenkään eikä se täytä naista millään alkuvoimaisella naiseudella. Kamala tuottaa pettymys, mutta kyllä se oma itsensä pitää löytää itsetutkistelun kautta eikä luulla, että lapsen saaminen jotenkin toisi jo aiemminkin kadoksissa olleen persoonallisuuden esille. Sitä voi tietysti alkaa elämään äidin roolissa, mutta jos siellä ei ole ketään roolin takana, niin aika hataraksi jää silloin ihmisen oma minä-käsitys. Ja entä sitten kun lapset lähtevät kotona? Sen ne tekevät kuitenkin jossain vaiheessa. Kuka silloin jää kotiin elämään elämää jälkeen lapsien? Jos ei rakenna omaa itseään ja ylläpidä asioita, jotka tukevat oman minäkuvansa kehitystä, voi helposti maailman reunat sortua, kun ne, joihin persoonallisuus on nojannut, ovatkin poissa. Kyllä nainen saa olla oma itsensä, rooleista viis.

29. Vanhemmuus naisen tekemänä kuuluu luontoon, kun taas miehen suorittama vanhemmuus on rationaalista valintaa. Nainen on (turvallinen ja ikuisesti muuttumaton) luontoperusta, jonka tukemana mies voi tavoitella valintojen kautta kohti parempaa vanhemmuutta.
Kamala vastuu naiselle annettaan kannettavaksi. Ensin väitetään, että naiset vaistomaisesti ovat vanhempia eikä siksi nainen voi järkeistää lapsensa hoitoa ja kasvatusta. Toisekseen naisen pitäisi myös ottaa vastuu miehensä vanhemmuuteen kasvamisesta, jolloin miehen ei tarvitse tehdä muuta, kuin odottaa naisen kantavan hänenkin puolensa vanhemmuuden taakan. Ei todellakaan näin.

Vanhemmuus nykypäivänä on rationaalista toimintaa kummaltakin sukupuolelta, raskaaksi tullaan yleensä suunnitellusti ja lapsimääräkin yleensä ollaan mietitty. Myös lapsen hoito ja kasvatus on järkeistynyt, vanhemmat lukevat opuksia, keskustelevat internetissä, käyvät kursseja ja seulovat saadusta tiedosta ne asiat, jotka tuntuvat parhaiten toimivan omassa perheessä. Toisaalta mieskin osallistuu lapsenhoitoon, kunhan hänen annetaan tehdä omalla tavallaan asiat lapsen kanssa. (en minäkään pitäisi, jos joku koko ajan kyttäisi vierestä, miten syötän lasta tai miten vaihdan vaipan ja kommentoisi negatiivisesti koko ajan työskentelystäni).

Mielestäni on miehen omalla vastuulla ottaa vanhemmuus haltuun ja kasvaa isäksi. Se ei tapahdu pakottamalla tai siten, että nainen koko ajan vieressä odottaa, että josko tänään se alkaisi olemaan isämäisempi lapselleen. On myös totta, että naiset helposti hamstraavat kaiken vastuun hoidosta itselleen. Pitää pystyä myös luovuttamaan oma lapsi toiselle vanhemmalle ja luotettava siihen, että myös tämä osaa pitää huolta yhteisestä lapsesta.

30. Aika usein suojeluvaiston vallassa olevien äitien huolehtiminen toisten lapsista saa sellaisia muotoja, että huolehtiva äiti näyttäytyy ikään kuin besserwisserinä ja alkaa kuvitella tietävänsä, mikä olisi toistenkin äitien lapsille parasta.
Tämä ei ole valitettavasti pelkkä myytti, vaan myös totisinta totta. Joillekin äideille ei riitä pelkkä omasta lapsesta huolehtiminen, vaan he mieluusti kauhistelevat, neuvovat ja katselevat arvostelevasti sellaisia äitejä, jotka eivät heidän mielestään täytä hyvän äidin kriteerejä. Valitettavan usein he eivät myöskään tiedä asioiden taustoja, mutta silti tietämystä löytyy tilanteeseen kuin tilanteeseen. Kaikkein pahimmat tapaukset muodostavat äitimafioita internettiin, leikkipuistoihin, vauvaryhmiin ja kahviloihin. Toisaalta jokainen meistä voi myös tuijottaa hiukan peiliin.

Kukapa ei olisi ajatellut klo 22 jälkeen pieniä lapsiaan kuljettaneen äitiä katsoessaan, että nuo lapset pitäisi jo olla nukkumassa tai bussissa vauvan/lapsen itkiessä, että äidin olisi syytä tehdä jotain tai miksei se ollut tehnyt jotain ennen bussiin tuloa jne. Lista on loputon, mutta jos nämä pienet besserwisser ajatukset pysyvät omana tietona, niin emme liityy ikävään äitimafia-kastiin.